Veitikka 2016 — 1 - Page 32

O s c a r Kello on kolme sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Istun tietokoneella katsomassa, kun viisi tyyppiä väittelee siitä mitä myöhemmin tapahtuu. Telkkarissa pyörii taustalla äänettömällä julkkiksia hienoissa puvuissaan ja haastattelijoita, jotka vaikuttavat täysiltä idiooteilta kysyen toinen toistaan turhempia kysymyksiä. On vu oden paras yö: leffanörtin vuoden huippukohta ja kymmenen kuukauden veikkaamisten, kuuden kuukauden laatuelokuvien vyöryn ja studioiden suurien mainos- ja lokakampanjoiden huipentuma. On Oscar-yö. Seremoniaa edeltävä odotus on aina pitkä ja tuskastuttava. Suurin osa siitä tänä vuonna kului ranskalaisen taideelokuvan (90-luvun Pariisin teknomusiikkiyhteisöstä kertovan, loistavan Edenin) parissa. Lopun ajan väittelin tuntemattomien - y ö kanssa siitä, että mikä elokuva voittaa ääni-Oscarit ja siitä, miksi Rose Byrnen hillittömän hauska vihollisrooli elokuvassa Spy pitäisi olla naissivuosaehdokkaana. Parhaan elokuvan kisa oli poikkeuksellisen tiukka tänä vuonna. Kolme elokuvaa (The Big Short, The Revenant ja Spotlight) jakoivat ennakkopalkinnot ennennäkemättömän tasaisesti, ja kukaan ei tiennyt yhtään mikä näistä kolmesta hienosta elokuvasta voittaisi illan lopussa. Henkilökohtaisesti kuitenkin kisasta puuttui tietynlainen jännitysmomentti minulle, sillä vuoden suosikkielokuvani, sanoinkuvaamattoman kaunis Carol, ei ollut ehdokkaana. Tämän lisäksi suosikkiehdokkaani, Mad Max: Fury Road, oli hyvin epätodennäköinen voittajakandidaatti. Mutta erityisesti monet