O
s c a r
Kello on kolme sunnuntain ja
maanantain välisenä yönä. Istun
tietokoneella katsomassa, kun
viisi tyyppiä väittelee siitä mitä
myöhemmin tapahtuu. Telkkarissa
pyörii taustalla äänettömällä
julkkiksia hienoissa puvuissaan ja
haastattelijoita, jotka vaikuttavat
täysiltä idiooteilta kysyen toinen
toistaan turhempia kysymyksiä.
On vu oden paras yö: leffanörtin
vuoden huippukohta ja kymmenen
kuukauden veikkaamisten, kuuden
kuukauden laatuelokuvien vyöryn
ja studioiden suurien mainos- ja
lokakampanjoiden huipentuma. On
Oscar-yö.
Seremoniaa edeltävä odotus
on aina pitkä ja tuskastuttava.
Suurin osa siitä tänä vuonna
kului ranskalaisen taideelokuvan (90-luvun Pariisin
teknomusiikkiyhteisöstä kertovan,
loistavan Edenin) parissa. Lopun
ajan väittelin tuntemattomien
-
y ö
kanssa siitä, että mikä elokuva
voittaa ääni-Oscarit ja siitä, miksi
Rose Byrnen hillittömän hauska
vihollisrooli elokuvassa Spy pitäisi
olla naissivuosaehdokkaana.
Parhaan elokuvan kisa oli
poikkeuksellisen tiukka tänä
vuonna. Kolme elokuvaa (The Big
Short, The Revenant ja Spotlight)
jakoivat ennakkopalkinnot
ennennäkemättömän tasaisesti,
ja kukaan ei tiennyt yhtään
mikä näistä kolmesta hienosta
elokuvasta voittaisi illan lopussa.
Henkilökohtaisesti kuitenkin
kisasta puuttui tietynlainen
jännitysmomentti minulle,
sillä vuoden suosikkielokuvani,
sanoinkuvaamattoman kaunis
Carol, ei ollut ehdokkaana. Tämän
lisäksi suosikkiehdokkaani,
Mad Max: Fury Road, oli
hyvin epätodennäköinen
voittajakandidaatti.
Mutta erityisesti monet