Nuoret Lakimiehet 1/2008 - Vuosijuhlanumero | Page 20

“Tuomareiden (ja myös asianajajien) täydennyskoulutuksessa pitäisi panostaa myös siihen, että keskeisten oikeudenalojen perusteet tulevat vankasti hallintaan.” laisia puutteita ja heikkouksia, joiden vuoksi niin asianajajille kuin tuomareillekin tuottaa toisinaan vaikeuksia hahmottaa käsillä oleva oikeudellinen problematiikka oikealla tavalla ja “perata” se läpi siten kuin pitäisi. Seurauksena voi olla, ettei kiinnitetä huomiota siihen mihin pitäisi tai ettei jätetä huomiotta sellaista mikä on vailla merkitystä, ei tavoiteta olennaista vaan hukataan aikaa ja samalla asianosaisten rahaa aiheettomasti. Asia saattaa mennä väärille urille tai paisua tarpeettomasti, perusteluista tulla sekavia ja ratkaisu mennä jopa lopputulosta myöten pieleen. Ongelma juontuu siitä, että yliopisto-opetus ei harjaannuta sellaiseen oikeudellisen aineksen hallintaan, jota asian käsittely oikeudenkäynnissä ja sen ratkaiseminen tuomiolla vaatii. Perusopinnoissa ei välttämättä ylletä siihen, että kunkin oikeudenalan tärkeä aines tulisi niin hyvin omaksutuksi ja sillä tavoin sisäistetyksi, että se riittäisi lainkäyttäjän tarpeisiin. Tuomareiden (ja myös asian- ajajien) täydennyskoulutuksessa pitäisi siksi panostaa myös siihen, että keskeisten oikeudenalojen perusteet tulevat vankasti hallintaan. Ilman perusteiden riittävän hyvää hallintaa myöskään normitietoa päivittävä koulutus ei välttämättä istu kohdalleen eikä ainakaan riitä korjaamaan pohjaosaamisessa olevia puutteita. Olipa kysymys oikeudellisen osaamisen perusteita vahvistavasta täydennyskoulutuksesta, normitietoa päivittävästä koulutuksesta taikka uusiin aihepiireihin perehdyttävästä opetuksesta, tärkeää on, että tarjonta olisi sekä sisältönsä että metodiensa puolesta nimenomaan tuomarin tehtävien tarpeisiin räätälöityä. Sekä ajankäytön että koulutuksen vaikuttavuuden ja luultavasti myös koulutettavien motivaation kannalta tämä on olennaista. Juuri tässä onkin koulutuksen järjestämisen ja suunnittelun suurin haaste. Tuomarikunnan itsensä on pyrittävä tarttumaan tähän haasteeseen – niin periaatteellisista syistä kuin käytännön syistäkin, sillä kukapa 20 muu voisi riittävän hyvin nähdä tuomarin työssä ilmeneviä tarpeita ja hahmottaa koulutuksen sisältöä niiden mukaisesti. ERIKOISTUMISESTA Lopuksi vielä sananen tuomarien erikoistumisesta. Siinä haluaisin korostaa paria asiaa. Ensinnäkin on tärkeää, ettei erikoistuminen johda osaamisen liialliseen tai pysyvään kapeutumiseen. Erityisosaamisen lisäämiselle on ilmeisiä tarpeita, mutta ollakseen hyvä tuomari ei voi olla kovin kapeaalainen. Toinen näkökohta liittyy edelliseen: pyrittäessä erityisosaamisen turvaamiseen täytyy pitää mielessä tuomarin ura. Jos erikoistuminen merkitsee liiallista kapeutumista, se samalla heikentää tai kaventaa uramahdollisuuksia, ja sitä kautta myös kiinnostusta erikoistumiseen. Näistä syistä on tähdellistä kehittää sellaisia, pitkäjänteisesti kestäviä ja tasapainoisia ratkaisuja, joilla mainitut vaarat vältetään.