Nuoret Lakimiehet 1/2008 - Vuosijuhlanumero | Page 20
“Tuomareiden (ja myös asianajajien)
täydennyskoulutuksessa pitäisi panostaa myös
siihen, että keskeisten oikeudenalojen perusteet
tulevat vankasti hallintaan.”
laisia puutteita ja heikkouksia, joiden
vuoksi niin asianajajille kuin tuomareillekin tuottaa toisinaan vaikeuksia
hahmottaa käsillä oleva oikeudellinen
problematiikka oikealla tavalla ja “perata” se läpi siten kuin pitäisi. Seurauksena voi olla, ettei kiinnitetä huomiota
siihen mihin pitäisi tai ettei jätetä huomiotta sellaista mikä on vailla merkitystä, ei tavoiteta olennaista vaan hukataan aikaa ja samalla asianosaisten
rahaa aiheettomasti. Asia saattaa mennä väärille urille tai paisua tarpeettomasti, perusteluista tulla sekavia ja ratkaisu mennä jopa lopputulosta myöten pieleen.
Ongelma juontuu siitä, että yliopisto-opetus ei harjaannuta sellaiseen oikeudellisen aineksen hallintaan, jota asian käsittely oikeudenkäynnissä ja sen ratkaiseminen tuomiolla vaatii. Perusopinnoissa ei välttämättä ylletä siihen, että kunkin oikeudenalan tärkeä aines tulisi niin hyvin
omaksutuksi ja sillä tavoin sisäistetyksi, että se riittäisi lainkäyttäjän tarpeisiin. Tuomareiden (ja myös asian-
ajajien) täydennyskoulutuksessa pitäisi siksi panostaa myös siihen, että
keskeisten oikeudenalojen perusteet
tulevat vankasti hallintaan. Ilman perusteiden riittävän hyvää hallintaa
myöskään normitietoa päivittävä koulutus ei välttämättä istu kohdalleen eikä ainakaan riitä korjaamaan pohjaosaamisessa olevia puutteita.
Olipa kysymys oikeudellisen osaamisen perusteita vahvistavasta täydennyskoulutuksesta, normitietoa
päivittävästä koulutuksesta taikka
uusiin aihepiireihin perehdyttävästä
opetuksesta, tärkeää on, että tarjonta
olisi sekä sisältönsä että metodiensa
puolesta nimenomaan tuomarin tehtävien tarpeisiin räätälöityä. Sekä ajankäytön että koulutuksen vaikuttavuuden ja luultavasti myös koulutettavien
motivaation kannalta tämä on olennaista. Juuri tässä onkin koulutuksen
järjestämisen ja suunnittelun suurin
haaste. Tuomarikunnan itsensä on
pyrittävä tarttumaan tähän haasteeseen – niin periaatteellisista syistä
kuin käytännön syistäkin, sillä kukapa
20
muu voisi riittävän hyvin nähdä
tuomarin työssä ilmeneviä tarpeita ja
hahmottaa koulutuksen sisältöä
niiden mukaisesti.
ERIKOISTUMISESTA
Lopuksi vielä sananen tuomarien
erikoistumisesta. Siinä haluaisin korostaa paria asiaa. Ensinnäkin on tärkeää, ettei erikoistuminen johda osaamisen liialliseen tai pysyvään kapeutumiseen. Erityisosaamisen lisäämiselle
on ilmeisiä tarpeita, mutta ollakseen
hyvä tuomari ei voi olla kovin kapeaalainen. Toinen näkökohta liittyy
edelliseen: pyrittäessä erityisosaamisen turvaamiseen täytyy pitää mielessä tuomarin ura. Jos erikoistuminen
merkitsee liiallista kapeutumista, se samalla heikentää tai kaventaa uramahdollisuuksia, ja sitä kautta myös kiinnostusta erikoistumiseen. Näistä syistä on tähdellistä kehittää sellaisia, pitkäjänteisesti kestäviä ja tasapainoisia
ratkaisuja, joilla mainitut vaarat vältetään.